Kapeassa japanilaisessa puupiirroksessa nuorukainen ratsastaa sillan yli. Hänellä on sirot piirteet ja hienostunut asu. Kaksi miekkaa auttavat tunnistamaan hänet samuraisuvun pojaksi. Kasvot ja vaatteet taas tuovat mieleen toisen tulkinnan, muodikkaan nuorukaisen eli wakashun. Metropolitan Museum of Art esittää molemmat tulkinnat tästä Isoda Koryūsain nimiin luetusta, noin vuoteen 1770 ajoitetusta kuvasta. Museo ei nimeä ratsastajaa eikä päällikköä, jonka palvelukseen tämä olisi astunut. Kuva voi siis kertoa varsin täsmällisesti yhteiskunnallisesta asemasta paljastamatta, kuka seisoi mallina tai oliko taiteilijalla ylipäätään mallia.
Tuo ero on lähtökohta daishōn tarkastelussa Edo-kauden muotokuvissa. Kaksi miekkaa voivat auttaa tarkastelijaa tunnistamaan sotilasluokkaan kuuluvan henkilön. Ne voivat myös auttaa teatterin yleisöä tunnistamaan näyttelijän roolin. Taidemaalari, joka kuvaa nimettyä feodaalilordia, saattaa tarkemmin määrittää kaksi erilaista miekkatyyppiä muiden, kyseiseen henkilöön lähemmässä yhteydessä olevien esineiden ohella. Taiteilija, joka kuvaa saattueen, voi ilmaista arvoastetta koko sillan yli, vaikkei yksittäiset miekat olisikaan selkeästi tunnistettavissa. Historiallinen kysymys on, kuinka paljon painoarvoa muut todisteet antavat maalatuille miekoille.

Nimetön nuorukainen
Metropolitan-museon teos on hyvä paikka aloittaa, sillä teoksessa esitetään henkilöä ilman yritystä tunnistaa häntä yksilönä. Se kuvaa hänen sosiaalista asemaansa, hevosta ja siltaa. Hänen tunnistamisensa "wakashu"-tyyppisenä henkilönä tuo lisätietoa, jota miekan yksin ei olisi voitu antaa. Teoksen kapea muotoilu, jossa henkilö ja eläin on sijoitettu pystysuoraan alueeseen, mahdollistaa katsojan nopean siluetin havainnoinnin, minkä jälkeen hän voi palata tarkastelemaan yksityiskohtia. Nuoren miehen eleganssi on yhtä tärkeä teoksen kannalta kuin hänen taustansa. Jos teos on pelkästään vyötärön yksityiskohtaan rajoitettu, sekä asento että tuo toinen tulkinta voivat kadota.
Museo dokumentoi myös historiaa, joka kertoo erimielisyyksistä kuvan suhteen. Aikaisemmat tutkijat ehdottivat, että kuvassa voisi olla leikkisä viittaus Noh-teatterin Shakkyō-esitykseen, Kivisiltaan. Kokoelman kuvauksessa tätä tulkintaa käsitellään varovaisesti. Tässä on opittavaa siitä, millaisia todisteita taidehistorioitsija voi tunnistaa yhdessä teoksessa. Kahden miekan kuvaus tukee melko hyvin laajaa sosiaalista tulkintaa. Tietyntyyppinen kirjallinen tai teatterillinen tulkinta vaatii puolestaan tarkempaa yhtäläisyyttä. Silta tai eläin kuvassa saattaa herättää vertailuja, mutta vertailu ja tunnistaminen ovat erillisiä vaiheita tulkinnan historian aikana.
Jopa taiteilijan nimeen liittyy varaus. Vedoksessa ei ole signeerausta, ja se on perinteisesti luettu Koryūsain tuotantoon. Luettelo käsittelee hänen varhaisten teostensa suhdetta Suzuki Harunobun tapaan kuvata nuoria. Näennäisen yksinkertainen kuva herättää siten kolme eri kysymystä. Kuka sen suunnitteli? Mikä on nuorukaisen asema kuvassa hahmotellussa yhteiskunnassa? Viittasiko taiteilija johonkin kirjalliseen lähteeseen ja jos viittasi, mihin? Vastaus yhteen kysymykseen voi olla muita varmempi, ja loputkin kannattaa pitää esillä. Tekijän nimen yhteydessä ilmaistu varaus on tulkinnalle yhtä tärkeä kuin kuvassa näkyvät miekat.
Mitä lääninherra halusi kuvaansa?
Metropolitan-museon "Samurai-taide" -näyttely yhdisti useista kokoelmista peräisin olevia muotokuvia ja säilyneitä vaatteita. Näyttelyssä esiteltiin Honda Tadakatsun tarina, ja siinä oli esillä 1600-luvulta peräisin oleva seinätaulu, jossa komentaja esiintyy elämänsä loppuvaiheessa. Henkilö on tunnistettavissa nimellään näyttelyn tiedoissa. Hänen erityisestä kypärästään nousee sarvia. Esityksessä kiinnitetään huomiota tummilla pitsillä reunustettuun panssariin, rukoushelmiin, komentokeppiin sekä pienelle jakkaralle, jolla hän istuu. Esityksessä tunnistetaan kaksi miekkaa: tachi ja wakizashi. Lukija, joka soveltaisi tiettyä kaavaa näihin miekkoihin ja korvaisi ensimmäisen termin "katana"-sanalla, poistaisi yksityiskohdan, jonka kuraattori oli huolellisesti säilyttänyt.
Tässä miekkaparilla on sivuosa muotokuvassa, jonka taustasta tiedetään huomattavasti enemmän. Jakkara määrittää istujan asennon. Rukousnauha tuo sotilasuran rinnalle näkyvän merkin uskonnonharjoituksesta. Komentosauva viittaa vastuuseen muista. Tunnistettua kypärää voi verrata näyttelyn aitoon esineeseen. Jos miekat rajaisi kuvitteellisesti pois, kuvaus köyhtyisi. Hahmon luonteesta ja julkisesta asemasta jäisi silti runsaasti todistusaineistoa. Jos myös kuvateksti poistettaisiin, henkilön täsmällinen nimeäminen olisi jo paljon epävarmempaa.
Muotokuvan tulkitseminen ja siinä näkyvän yksittäisen esineen tunnistaminen ovat eri asioita. Kuraattori saattaa voida asettaa maalatun kypärän rinnalle säilyneen esineen, jonka vaiheet tunnetaan hyvin. Vertailu ei silti osoita, että jompikumpi kahdesta kuvatusta miekasta olisi jokin tietty museoon luetteloitu esine. Siihen tarvittaisiin tueksi asiakirjoja, varmasti tunnistettava yhteinen tuntomerkki tai katkeamaton tieto esineen vaiheista ja suhteesta kuvattuun henkilöön. Näyttelysivu tulkitsee miekkaparia historiallisessa yhteydessään. Yhden maalatun yksityiskohdan samankaltaisuuden perusteella ei vielä voi liittää toiseen esineeseen maineikasta omistushistoriaa.
Toinen sotapäällikkö ja hieman erilainen lippu
Varhaisen Tokugawa-kauden merkkihenkilö Sakakibara Yasumasa nähdään saman näyttelyn aineistossa 1600-luvun muotokuvassa. Metropolitan Museum of Art tunnistaa siinä tachi-tyyppisen miekan sekä koshigatanan, lyhyeksi miekaksi melko pitkän aseen. Mukana on jälleen komentosauva. Istujan takana on hänen oma tunnuslippunsa, johon on kuvattu aurinko ja kirjoitusmerkki. Näyttelyteksti huomauttaa, että maalatun lipun väri poikkeaa hieman esillä olevan lipun väristä. Sekä maalaus että haarniska säilyivät Sakakibaran suvun hallussa. Julkaistu kuvaus tekee aineistosta poikkeuksellisen hyvän vertailukohdan juuri siksi, että siinä tunnistetaan yhtäläisyyden ohella myös ero.
Kuvitellaan, että kaksi sotapäällikköä pitäisi erottaa toisistaan pelkän tarkistuslistan avulla. Molempien muotokuvien kohdalle voisi merkitä haarniskan, kaksi miekkaa ja komentosauvan. Luettelo olisi sinänsä oikea, mutta henkilöt erottaisi sen avulla huonosti. Varusteiden muodot, lippu, kypärä, asiakirjoissa mainitut nimet ja sukujen vaiheet kertovat yksilöistä paljon enemmän. Vertailu on valaiseva juuri siksi, että muotokuvissa käytetään myös samoja aseman tunnuksia. Miekkapari kuuluu yhteiseen kuvakieleen. Henkilön omat piirteet tulevat esiin siinä, millaisen kokonaisuuden taiteilija tämän kielen aineksista rakentaa.
Toisenlainen todistusaineisto tulee hieman aikaisemmasta, Asai Nagamasalle omistetusta muotokuvasta. Tämä Momoyama-kauden teos, jonka valmistumisajankohta on 1589, on edeltävä suhteessa tähän tutkimukseen keskeisiin Edo-kauden teoksiin. Metropolitan Museum of Artin asiantuntijat tulkitsevat muotokuvassa olevan tekstin viittaavan sen valmistumisen syynä olleeseen merkkipäivään. Nagamasa istuu matolla, kädessään tuuletin ja päällään virallinen hattu. Toinen muotokuva esittää Oichi no Kataa. Nimet, tilaisuus ja toinen teos antavat historiallisen kontekstin pukeutumisen tulkinnassa. Pelkkä valokuva henkilöstä voisi olla hyvä havainnollistus vaatetuksesta, mutta se ei silti riittäisi todisteeksi, jolla voitaisiin varmistaa teoksen olevan muistomerkkinä tilattua.
Näyttelijän nimi ja soturin rooli
Vuonna 1786 julkaistu painokuva saattoi esittää Onoe Matsusuken samurai-asussa ja kannustaa yleisöä tunnistamaan esiintyjä. Metropolitan-kokoelmaan kuuluvan Shunsenin teoksen nykyisessä nimessä mainitaan näyttelijä. Näyttelijän sosiaalinen identiteetti ja kuvitteellisen soturin identiteetti kuuluvat eri todistusaineistojen piiriin. Asu voidaan kuvata huolellisesti, mutta se voi silti olla teatraalinen. Itse asiassa tunnistettava asu oli yksi niistä tekijöistä, joiden avulla näyttämökuvaus pystyi välittämään asioita niin tehokkaasti. Se antoi suunnittelijoille mahdollisuuden keskittyä eleisiin ja piirteisiin, jotka tekivät näyttelijän roolin tulkinnasta mieleenpainuvan.

Tässä yhteydessä sana "muotokuva" voi olla harhaanjohtava, jos oletetaan, että se aina viittaa yksilöön, joka on esitetty käyttäen hänen arkipäiväistä vaatetustaan. "Näyttelijän kuva" puolestaan tarjoaa mahdollisuuden tarkastella yksilöä, julkista esitystä ja roolia, jotka yhdessä ovat tunnistettavissa. Objektiin merkityt tiedot, kuten numero ja päivämäärä, antavat mahdollisuuden tutkia sen asemaa taidegrafiikassa. Näyttelijän nimi mahdollistaa puolestaan erillisen tutkimuksen teatteriuran näkökulmasta. Ensinnäkin, miekka kuuluu hahmon, jota esitetään, kuvastoon. Nämä erottelut mahdollistavat sen, että sama painotuote voi olla osa vaatteiden, teatterin ja julkkisten historiaa, ilman että kaikkien kolmen historiallisen näkökulman tarvitsee olla samaa mieltä hahmon sosiaalista asemaa koskien.
Kahdella Sharakun vedoksella eroa voi tarkastella täsmällisemmin. Vuonna 1794 hän kuvasi Ōtani Oniji III:n samurain palvelijana Edobeina näytelmässä, jonka englanninkieliseksi nimeksi annetaan usein The Colored Reins of a Loving Wife. Museo kiinnittää huomiota muun muassa jännittyneisiin, eteen kurottaviin sormiin ja voimakaspiirteisiin, ilmeikkäisiin kasvoihin. Näyttelijän hahmo täyttää suuren osan arkista. Kuva on yhtä aikaa tunnetun esiintyjän muotokuva ja kuvaus palvelijan käytöksestä. Pelkkä tieto samuraihahmojen keskeisestä osasta tarinassa ei juuri paljasta, ketä tämä näyttelijä esittää.

Toisessa saman näytelmän näyttelijäkuvassa Ichikawa Ebizō IV on Takemura Sadanojōn roolissa. Museo kuvailee hahmoa samuraiksi, joka joutuu moraalisen ristiriidan eteen. Teosnimet auttavat vertaamaan saman draaman kahta kuvitteellista yhteiskunnallista asemaa kahden samassa teatterimaailmassa toimineen esiintyjän kautta. Pelkkiä arvoaseman tunnuksia etsivältä jää huomaamatta paljon siitä, mitä Sharaku näyttää. Palvelija ja samurai eroavat toisistaan puvun ohella tilanteen ja ilmeen perusteella. Kasvoilla voi näkyä sisäinen kamppailu, kun taas kuvatekstin nimet auttavat yhdistämään erillisille arkeille painetut kuvat toisiinsa.
Myös kuvan rajaus opettaa lukemaan sitä. Kokovartalokuvassa vyötärö ja mahdolliset miekat näkyvät usein hyvin. Suuri kasvokuva tai rintakuva voi jättää miltei koko alueen ulkopuolelle. Varusteen puuttuminen tällaisesta kuvasta kertoo hyvin vähän hahmon asemasta. Taiteilija on valinnut mittakaavan, jossa kädellä tai katseella on enemmän ilmaisuvoimaa. Näyttelijävedoksissa esiintyviä miekkoja laskevan on siksi merkittävä muistiin myös se, mitkä ruumiinosat kuvassa näkyvät. Muuten sommitteluratkaisut voivat laskelmassa näyttäytyä merkittävinä yhteiskunnallisina eroina.
Lääninherran kulkue, jossa herran kasvoja ei näy
Hiroshigen aamunäkymä Nihonbashista noin vuosilta 1833–1834 edustaa miltei vastakkaista mittakaavaa. Lukuisat ihmiset ylittävät siltaa tai kulkevat etualan portista. Museo tunnistaa Edosta lähtevän daimiōn seurueen ja kohti kaupunkia tuoretta kalaa kantavat kauppiaat. Molemmat ryhmät käyttävät samaa julkista tilaa samaan varhaiseen aikaan. Hahmojen tehtävät ja erilaiset tavat järjestäytyä erottuvat kauempaakin ilman, että katsojan täytyy lukea yhtään helan kirjoitusta tai tunnistaa ketään nimeltä. Yhteiskunnallinen asema näkyy ihmisten keskinäisessä järjestyksessä.

Tämä on erityisen hedelmällinen vertailu nuoriin ihmisiin, jotka ovat toisella sillalla. Koryūsain painokuva keskittää huomion yhteen ratsastajaan ja antaa tarkkailijalle aikaa pohtia hänen pukeutumisensa sosiaalisia ja esteettisiä vaikutuksia. Hiroshige puolestaan järjestää vaakasuoran näkymän, jossa silta, portti, ihmisryhmät ja liikenteen suunta ovat kaikki tärkeitä. Yhdessä kuvassa parilta miekasta voidaan tunnistaa nuori henkilö. Toisessa puolestaan ihmisryhmän järjestäytynyt liike auttaa tunnistamaan sosiaalisen instituutin. Jos molemmat teokset rajattaisiin siten, että ne keskittyisivät yksilöiden vyötäröihin, se loisi keinotekoisen kysymyksen, johon vain yksi taiteilijoista oli erityisen kiinnostunut vastaamaan.
Kalanmyyjät ansaitsevat paikkansa kuvan tulkinnassa. Heidät poistamalla kulkueesta tulisi irrallinen havainnollistus seremoniallisesta arvojärjestyksestä. Juuri myyjät tuovat aamuun eri ihmisryhmien rinnakkaisen elämän. Sama silta voi olla virkamatkan lähtöpiste ja reitti kaupungin torille. Eri kulkijoiden kantamusten vertailu avaa kuvan kerrontaa vähintään yhtä paljon kuin teräaseiden yksityiskohtainen etsintä. Hiroshige antaa katsojalle tarpeeksi tietoa useiden töiden seuraamiseen yhtä aikaa. Niiden rinnakkaisuus on osa sommittelua.
Kuvateksti, joka jättää tilaa toiselle vilkaisulle
Metropolitan Museum of Artin näyttely Samurai Splendor selittää miekan helojen ja muun ulkoasun erityisasemaa hallitsevan säädyn julkisessa pukeutumisessa Tokugawa-kauden sääntöjen vallitessa. Se auttaa ymmärtämään, miksi puupiirroksen suunnittelija saattoi antaa pienelle asusteelle niin paljon ilmaistavaa. Säännökset rajoittivat julkista näyttävyyttä, mutta sallituissa rajoissa taiteilijoilla ja tilaajilla oli varaa osoittaa persoonallista makua. Aidoista varusteista ja muotokuvista kootut näyttelyt lähtevät silti eri aineistoista. Edellinen voi dokumentoida metallilajeja, tekijöitä ja tilaajia, jälkimmäinen sitä, miten miekkapari esitetään julkisessa tai kuvitellussa tilanteessa.
Hyvin laadittu teksti nuorten ratsastajien kuvasta jatkaa luontevasti tätä kokonaisuutta. Se voi esimerkiksi todeta, että näyttely tulkitsee parin vihjaavan samurai-sukuun, kuvata hänen pukeutumisensa tyylikkyyttä ja säilyttää artistin nimeen liitetyn maininnan. Se voi mainita ehdotetun Noh-viittauksen ilman, että siitä tehdään juoniselostus. Toinen teksti Hondalle Tadakatsulle voisi käyttää hänen nimeään heti, tunnistaa erityiset komponenttityypit ja yhdistää ne ruusukkeeseen ja sauvaan. Shunsenin kuvastosta puolestaan voisi sijoittaa esiintyjän ja roolin sanan "kuin" molemmille puolille. Pieni sana voi välittää historiallisen erottelun selvemmin kuin useita virkkeitä, jotka käsittelevät arvoastetta yleisellä tasolla.
Vierailija voi päättää vertailun esittämällä neljä kuvaa tältä sivulta. Ratsastajalle tehdään perhetausta. Seisovalle näyttelijälle esitetään rooli. Toinen näyttelijä kuvaa palvelijaa hyvin kehystetyssä muotokuvassa, jossa ilmaisu tekee suuren osan työstä. Nihonbashin ylittävässä liikenteessä tunnistetaan kulkue. Yhdessä he vastaavat avauskysymykseen sopivalla tarkkuudella. Miekkapari voi olla hyvä todiste identiteetistä, jonka Edo-taiteilija halusi katsojan tunnistavan. Jäljellä oleva teos kuuluu muotokuvalle itselleen, sen säilyttäneille ihmisille ja sanoille, jotka yhä tunnistavat, ketä olemme katsoneet.
Kuoleman jälkeen maalattu muotokuva
Paluu Asai Nagamasan muotokuvaan tuo esiin vielä yhden eron. Muistopäivää varten tehdyllä kuvalla on toinen tehtävä kuin vedoksella, joka esittelee näyttelijän ajankohtaisessa roolissa. Yleisö saattaa tuntea kuvatun henkilön vaiheet suvun muistitiedon ja muistomenojen kautta. Kuvan yhteyteen kirjoitettu teksti voi mainita muistamiseen liittyvän päivämäärän, kun taas henkilön asu tekee hänet tunnistettavaksi sukupolvesta toiseen. Nagamasan muotokuvan dokumentoitu valmistumisvuosi on hänen kuolemansa jälkeen. Olisi siis väärinkäsitys kuvan syntytilanteesta pitää jokaista maalattua esinettä todisteena siitä, mitä Nagamasalla oli yllään hänen istuessaan mallina teoksen päiväyksen aikaan.
Parikuvaksi tehty Oichi no Katan muotokuva antaa uuden vertailukohdan. Näyttely esittelee hänet Nagamasan puolisona ja kuvailee hänen kädessään olevaa kirjakääröä. Yhteinen muistamisen yhteys kuuluu kummankin kuvan tulkintaan. Jos kädet rajattaisiin pois, toisesta kuvasta katoaisi aviomiehen hahmoa luonnehtiva viuhka ja toisesta vaimon hahmoa yksilöivä käärö. Yksin kumpikaan yksityiskohta ei riitä suvun tunnistamiseen. Suuri osa niiden merkityksestä avautuu vasta, kun kuvatekstit ja teospari palauttavat rajatussa jäljennöksessä näkymättömiin jääneet yhteydet.
Tällä on merkitystä miekkaparia koskevassa näennäisen kapeassa kysymyksessä, koska samaan julkaisuun voi sijoittaa perheen muistomerkin, komentajan muotokuvan ja suositun painotyön vain muutaman sivun päähän toisistaan. Niiden näkeminen yhdessä kirjassa voi kannustaa modernia katsojaa kuvittelemaan yhden yleisön yhdellä visuaalisella koodilla. Yleisöllä oli aivan eri syitä katsoa. Joku voisi tunnistaa vaatteen sopivaksi muistoksi, toinen tahtipuikko komentomerkiksi ja toinen kuuluisa teatterikasvo asun alla. Historioitsija, joka erottaa nämä tilaisuudet toisistaan, antaa jokaiselle lisäosalle, myös maalatulle daishille, paremmat mahdollisuudet kertoa oikea tarina.
Kysymyksiä arvoasemasta ja sen esittämisestä
Kuka ratsastaa sillalla Koryūsain vedoksessa?
Metropolitan-museo tunnistaa tyylikkäästi pukeutuneen nuorukaisen, joka todennäköisesti kuuluu samuraisen perheeseen, osittain hänen kahden miekkansa perusteella. Teoksen nimessä ei mainita tiettyä henkilöä. Työ on ilman tekijän nimikirjoitusta ja sen uskotaan olevan Isoda Koryūsain tekemä; sen valmistumisaika on noin vuodelta 1770. Teoksen kuvaus muodista kiinnostuneesta nuoresta tuo aiheeseen uuden näkökulman.
Paljastaako daishō tietyn arvoaseman tai viran?
Pariskunta voi kuvastaa osallistumista soturiyhteisöön Edo-kauden kuvituksessa, erityisesti jos asu ja ympäristö tukevat tätä tulkintaa. Tietyn herrasmiehen tai viran tunnistaminen vaatii lisätodisteita, kuten arvonimikkeen, dokumentoitu kuvaus, tekstin tai luotettavasti kuvitukseen liitetyn esineen. Näyttävä rooli tuo esiin toisen kysymyksen.
Mitkä kaksi miekkaa näkyvät Honda Tadakatsun muotokuvassa?
Vuoden 2009 näyttelytili kutsuu heitä tachi:ksi ja wakizashi:ksi. Se myös tunnistaa rukousnauhan, komentopamppu ja erottuva haarniska. Muotokuva koskee nimettyä henkilöä. Kuraattorin komponenttitermien säilyttäminen antaa tarkemman kuvan tästä kuvasta kuin kutsuu automaattisesti jokaista pitkää parin jäsentä katana:ksi.
Oliko Onoe Matsusuke itse samurai, koska hänet on kuvattu samuraina?
Vuoden 1786 printti tunnistaa näyttelijän roolista. Sen puku viestittää hahmosta yleisölle, kun näyttelijän oma nimi tunnistaa esiintyjän. Yksittäinen muotokuva voi säilyttää molemmat identiteetit; kuvatut miekat eivät anna riippumatonta näyttöä näyttelijän henkilökohtaisesta sosiaalisesta asemasta.
Esittävätkö Sharakun kuvaamat näyttelijät samantyyppistä hahmoa?
Samasta näytelmästä vuodelta 1794 otetuissa painoksissa Ōtani Oniji III näyttelee palvelijaa Edobei ja Ichikawa Ebizō IV näyttelee samuraita Takemura Sadanoja. Roolit eritellään otsikoissa ja museokuvauksissa. Yhdessä nähtyinä heidän asunsa, ilmeensä ja eleensä kantavat eri puolia dramaattisesta tarinasta.
Mitä kulkue voi paljastaa, kun yksittäiset kasvot ovat liian pienet tunnistettavaksi?
Hiroshigen Nihonbashi-näkymässä järjestäytynyt daimiōn kulkue erottuu samalla paikalla liikkuvista kalanmyyjistä. Silta, portti, kantamukset ja hahmojen sijoittelu auttavat tulkitsemaan koko näkymää yhteiskunnallisesti. Yksittäisten henkilöiden nimille tai tarkalle arvoasemalle kuva tarjoaa vain vähän perusteita.
Museoiden elokuvia
JASA (Japanese Art Society of America) — Näyttelijät ja kurtisaanit ukiyo-e-taiteessa: japanilaisia vedoksia Lee E. Dirksin kokoelmasta
Ashmolean Museum — Takahashi Hiromitsun kabukista innoituksensa saaneet sabluunavedokset
Kokoelmatiedot ja lisälukemista
- Met, Samurain taide, näyttelykuvat ja lainanantajat
- Samurai Splendor – pukeutuminen ja sääty
- Nuori samurai ratsain
- Onoe Matsusuke samurain roolissa
- Sharaku, Ōtani Oniji III
- Sharaku, Ichikawa Ebizō IV
- Hiroshige, aamu Nihonbashin sillalla
- Gotōn suvun sukupolvet: Tokugawa-suvun daishō historiallisena arkistona
